|
| |
SÄHKÖHERKKYYS, MITÄ SE ON?
(Kirjoittaja on suomalainen kirjailija ja toimittaja)
Vuosi sitten en olisi osannut vastata otsikon kysymykseen.
Mielessäni oli käväissyt kauan sitten lukemani lehtijuttu,
jonka valokuvassa nainen istui kynttilänvalossa. Onpa kohtalo,
ajattelin silloin.
Nyt olen elänyt sähköherkkänä toukokuun 2005 alusta. Alan
hahmottaa mitä tämä on ja miten tämän kanssa eletään. Kestän
perussähköä: kodin perusvalaisimet, lämmityksen, ilmanvaihdon,
jää- ja pakastekaapit, pesukoneet, mutta en enää ollenkaan kännykkää
enkä tietokonetta, en mikroaaltouunia, televisiota käyn korkeintaan
vilkaisemassa, ja radion kuuntelu vaatii muutaman metrin etäisyyden.
Moni sähköherkkä oireilee lievemmin, mutta minua vaikeampiakin
tapauksia tiedän. Luultavasti olisi hyvä tunnistaa oireilu ajoissa.
Ehkä oireet eivät pahenisikaan, jos omaksuisi vähäsähköisen
elämäntavan ennen kuin on pakko?
On mahdollista, että vuonna 2001 alkanut verenpaineeni voimakas
nousu ja vaihtelu sekä tuntemukset rintalastan seutuvilla olivat jo
yhteydessä tiiviiseen tietokonetyöhön työpaikalla ja kotona, mutta
en sitä siihen osannut yhdistää.
Miten herkistyminen tapahtui?
Herkistymistapoja lienee monia, tämä on niistä yksi.
Vuoden 2005 alusta toteutin suuren haaveeni, jäin freelanceriksi
kustannustoimittajan työstäni. Tiesin tekemistä riittävän:
kirjoitinhan kirjallisuuskritiikkiä, kahdestoista oma teokseni
oli pitkällä, ja jättämäni työpaikka tarjosi lisätyötä niin paljon
kuin ehtisin tehdä. Herätyskelloaamut olivat ohi, voin noudattaa
luontaista unirytmiäni.
Yksi vastaanottamistani töistä oli nettilehden toimittaminen.
Ensimmäisen numeron oli tarkoitus ilmestyä touko-kesäkuun
vaihteessa. Tarvitsin uuden, tehokkaan laitteiston. Hieno
kannettava tietokone tuli suoraan tehtaalta. Asensin siihen
laajakaistan ja ostin optisen WLAN-hiiren. Jälkeenpäin ajattelen,
että työhuoneessani oli monenlaista sähkömagneettista kenttää
päällekkäin: vanhakin tietokone oli auki kun siirtelin tiedostoja,
ja tietysti käytin kännykkää.
Uusi laitteisto tuntui heti kumman sähköiseltä: näppäimistö
ikään kuin veti sormia. Aloin saada kesken tekemisen pieniä
sähköiskuja. Staattista sähköä, vakuutti huoltoyhteys. Mutta sitten
tuli isku, joka täräytti sydämeen asti. Pakkasin koneen laatikkoonsa
ja palautin, se onnistui, sillä kone oli ollut käytössä vasta vajaat
kaksi viikkoa.
Palasin vanhalle tietokoneelleni. Jonkin aikaa työ sujui,
sitten henkeäni alkoi ahdistaa. Ja kun vain jatkoin työtä, tapahtui
uskomaton: aloin selvästi tuntea näytön säteilyn. Kahtena yönä
heräsin kilpirauhasen kipuun.
Viikon kuluttua koin täydessä auditoriossa uuden yllätyksen.
En kyennyt kunnolla hengittämään, tunsin rintakehässäni yhä
kivuliaammaksi käyvän painostavan kentän. Ihan heti en tajunnut,
että minua kidutti parisataa hiljennettyä mutta avointa kännykkää.
Missään ei ole kerrottu, että semmoisen voisi tuntea! Sinnittelin
vajaan puoli tuntia, sitten oli pakko poistua.
Elämää sähköherkkänä
Alan siis jo hahmottaa mistä tässä on kysymys ja miten tämän kanssa
eletään. Joku kauppakeskus on kentiltään sietämätön, mutta toisessa
voi hyvin asioida. Jos olen esiintymässä tai kokouksessa, pyydän
sulkemaan kännykät. Jos myöhästyneenä lähelle tulevalla on avoin
kännykkä, useimmiten tunnen sen.
Helsingin yliopistossa on jo luentoja, joitten alussa sanotaan,
että kännykät on suljettava sillä "läsnä on sähköyliherkkä henkilö".
Nuoriakin herkistyneitä siis jo on. Voin kuvitella nuoren
hämmennyksen, kun hän kokee, että kaverien lähellä tai
luokkahuoneessa ei voi enää olla: kännyköistä on tullut kiduttavia
aseita. Tämä asia on kiireesti nostettava keskusteluun. Et ole
tulossa hulluksi, jos koet tämän! Meitä on jo satoja Suomessa,
meissä on kaiken ikäisiä, kenenkään ei tarvitse jäädä kokemaan tätä
asiaa yksin.
Mistä sain apua?
Minut allergisoineessa laitteistossa oli langaton hiiri, jonka
opasvihkon terveysvaroitus luetteli oireita, joitten toistuessa oli
välittömästi otettava yhteys terveydenhoitoon. Osa oireista kuvasi
kokemaani, niinpä soitin ensimmäiseksi terveysaseman tutulle
lääkärille, sitten valtakunnalliseen puhelinneuvontaan ja vielä
työpaikkani työterveyshoitajalle. Kaikki olivat pelkästään ymmällä.
Seuraavaksi menin neurologin vastaanotolle. Hän totesi minut täysin
terveeksi. Ryhdyin kotiin tultuani jatkamaan tietokonetyötä, mutta
kestin sitä vain muutaman minuutin.
Suomen Sähköyliherkät ry. oli seuraava yhteydenottokohteeni.
Siellä kokemukseni tunnistettiin välittömästi, asiallisesti ja
järkevästi. Sain kullanarvoisia neuvoja. Yhdistys toivoo, että
tapausten lisääntyessä terveydenhoitolaitos perustaisi kaikkien
tiedossa olevan valtakunnallisen neuvontapisteen. Herkistyminen
on jokaiselle raju kokemus. Voimakkaimmin herkistyneet tarvitsevat
monipuolista tietoa ja tukea siihen, miten ja missä voivat elää.
Saataisiin myös kattava tapausrekisteri.
Nyt olen allergiasairaalan seurannassa. Sain toiveen kirjoittaa
kokemastani.
Ajatuksia tulevaisuudesta
On edelleen lääkäreitä, jotka väittävät, että sähköherkkä projisoi
mielen tuntemukset fyysisiksi tuntemuksiksi. Kokemukseni valossa
tämä on mahdotonta. Kun kaksi toisistaan tietämättä kokee samassa
tilassa samalla hetkellä saman, syy tuntemukseen tulee varmuudella
ulkopuolelta. Heti ensimmäisessä auditoriokokemuksessani kuulin
sisään tulevan miehen sanovan tutulleen: "Täällä on hirveä kenttä,
ei täällä voi kauan olla." Onnistuin jäljittämään hänet myöhemmin.
Olemme vaihtaneet kokemuksia. Hän oli allergisoitunut sähkökentille
kaksi vuotta aikaisemmin.
Tulevaisuus huolettaa: milloin sähkökentät kaikkialla tulevat
niin voimakkaiksi, että herkistyneitten elämä tulee mahdottomaksi?
Määrämme lisääntyy ja nuoretkin herkistyvät, kuka tahansa voi olla
seuraava. Ja miten voimme olla varmoja, etteivät jo pienet lapset
tuntisi näitä kenttiä?
Teknologian on ratkaistava, mikä laukaisee herkistymiset. On
kehitettävä laitteita, joilta voi halutessaan suojautua, ja
tekniikkaa jota herkistyneetkin voivat käyttää. Siihen saakka on
säilytettävä turvaverkot, kuten lankapuhelimet. Kännykät olisi
opittava sulkemaan ainakin joukkotilanteissa, missä niihin ei
kuitenkaan vastata (auditoriot, luokat, teatterit, kirkot).
Lääketieteen toivon lähitulevaisuudessa kykenevän diagnosoimaan
sähköherkkyyden ja kehittämään hoitotapoja. Tämä allergia haittaa
sairastunutta monin tavoin, ei vain viemällä kyvyn käyttää tiettyjä
työvälineitä. Koen altistusten mm. sekoittavan aineenvaihduntaa.
Olen miettinyt, että langattomien verkkojen sietokyky voi olla
evoluutiossa seuraava eloonjäämiskriteeri. Mutta asia voi olla
toisinpäinkin. Ehkä tarvitaankin herkkyyttä tunnistaa soluillemme
liian rasittaviksi käyvät sähköiset paineet, niin että niitä osataan
välttää?
|